Minkä kerran on nettiin laittanut...

sitä ei sieltä ikinä saa pois. Paitsi vahingossa! Kaksi työmaata -blogini on ollut vuoden tauolla, mutta kuitenkin livenä. Koska olin palauttamassa blogia aktiivisempaan käyttöön, putsasin blogin roskaviestejä ja päivitin lisäosia ja...error! Nyt vanhat työmaakirjoitukset ovat jossain bittiavaruudessa, josta saan ne joskus pelastettua tai sitten en. Blogi saa nyt toimia tällä alustalla pelastusoperaation ajan.

Ajatus Kaksi työmaata -blogin perustamisesta syntyi 2009, kun istuin bussissa matkalla töistä kotiin. Touhukas oli vajaan vuoden ja kotona hoitajan kanssa. Tunsin voimakkaasti mitä tarkoitetaan naisen kahdella työpäivällä. Vain työmatkoilla ehdin ajatella omiani. Uudessa työssä oli paljon opittavaa ja kotona odotti huomionkipeä taapero ja täysi tiskikone. Ei ole ihme, että samoihin aikoihin innostuin myös leppoistamisesta, downshiftaamisesta tai hidastamisesta. Pidin ja pidän niitä yhä oivallisina tekniikoina yrittää suitsia lapsiperhearkea muuttumasta silkaksi juoksemiseksi. Viime vuosina leppoistaminen on yhdistetty näkyvästi töiden pakoiluun, mistä en tunnista itseäni, tuskin moni muukaan.

Toinen lapsi muuttaa perheen dynamiikkaa (no shit Sherlock)

Elokuussa perheemme elämä muuttui. Esikoinen ehti olla perheen herra ja hidalgo (hyvin rajoitetusti ja kasvatuksellisesti järkevissä määrin tietysti) yli neljä vuotta ennen kuin huomiohuutokauppaan tuli pikkusisko. Yhdessä yössä siirryimme Touhukkaan ajasta "ihan kohta" -aikaan. Nykyisin meidän vanhempien vastaus kaikkiin esikoisen pyyntöihin juustoleivän saamisesta pyllyn pyyhkimiseen tuntuu olevan "ihan kohta". Viime viikolla maistelimme omaa lääkettämme, kun Touhukas ilmoitti tulevansa päivälliselle "ihan kohta, mä hoidan tämän yhden jutun vaan ensiksi".

Kaksi lasta ei hoidu siinä missä yksi, eivätkä ne todellakaan hoida toisiaan. Mutta ihania ovat molemmat!