Uskaltaako pikkupoika viedä vauvanuken päiväkotiin?

Touhukkaan päiväkodissa on lelupäivä kerran viikossa. Tällä viikolla Touhukas otti mukaansa Tero-vauvan, jota sopisi hoitaa kotileikissä. Mitä minä ajattelin ensimmäiseksi?

1. Onpa kiva, että poika tykkää hoitaa vauvanukkea. Onpa Tero jo maannutkin pari vuotta laatikon pohjalla.
2. Osaapa lapsi hienosti ennakoida yhteistä leikkiä päiväkodissa varaamalla oman lelun mukaan.
3. Onpas meidän poika nähnyt isänsä hoitavan vauvaa niin paljon, ettei hänen mieleensä juolahda, että lastenhoidon olevan akkojen puuhaa.

En mitään noista vaihtoehdoista. Minä ajattelin, että toivottavasti pientä poikaa ei kiusata. Perhana!  Missä välissä minusta on tullut pelokas tylsimys? Eipä paljon kannata näillä ajatuksilla naistutkimuksen arvosanoista huudella. Tai sivistyksestä. Ajattelin jo, miten nostan jokaisen Touhukasta kiusanneen räkänokan toppahaalarin etumuksesta seinälle. Pelkkä ajatus siitä, että joku voi pahoittaa lapseni mielen, saa vanhemmassa todella parhaat piirteet esille.

Kotileikki oli sujunut leppoisasti eikä leluvalinta ollut herättänyt huomiota.

Reaktioni osoittaa kuitenkin sen, että kyse on suuremmasta asiasta. Eli miten tuen pientä poikaa tekemään haluamiaan asioita, myös silloin kun hän silittää perinteisiä sukupuolirooleja vastakarvaan. Olisiko helpompaa tukea tyttöä, joka rymistelee mukaan autoleikkiin kuin poikaa, joka haluaa viedä nuken kärrylenkille? Ja onko näillä asioilla 2010-luvun lapsille niin paljon merkitystä kuin meille aikuisille.

Touhukas valitsi kaupasta Hello Kitty -kumpparit mökille. Yksikään lapsi ei kommentoinut saappaita koko kesän aikana. Aika moni aikuinen kommentoi.

Rintasyöpä-blogin pitäminen vaatii rohkeutta

Viime talvi oli raskas. Lähellä oli niin kuolemaa, sairautta kuin muitakin vastoinkäymisiä. Vauvan odottaminen kaikkine vaivoineen oli yhtälön plusmerkkinen asia. Tälläkin kertaa työ tarjosi tauon erilaisista murheista. Yritäpä kirjoittaa ymmärrettävästi EU-eläkkeiden laskentatavan muutoksesta ja ajatella samalla edes iltaruokaa. Mielelle tekee hyvää, kun on pakko keskittyä yhteen asiaan.

Helmikuussa istuin työhön uppoutuneena tietokoneeni ääressä, kun kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi. Serkkuni rutiinikäynti rintasyöpäseurannassa oli muuttunut ihan muuksi kuin tavanomaiseksi piipahdukseksi. Serkun rinnasta oli löydetty kasvain, jota suoralta kädeltä epäiltiin pahanlaatuiseksi, koska se oli ilmestynyt jo kertaalleen leikattuun rintaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun minä itkin töissä.

Tutkimukset vahvistivat epäilyt todeksi. Rintasyöpä oli uusiutunut. Pian diagnoosin saatuaan serkkuni käynnisti Olipa kerran rintasyöpä -bloginsa. Se osoittaa hyvin, miten blogi toimii omien ajatusten ja elämäntilanteen jäsentelijänä ja toisaalta tarjoaa hirvittävän tärkeää vertaistukea niille, jotka eivät jaksa kirjoittaa, mutta haluavat lukea. Vakavasta sairaudesta bloggaaminen vaatii rohkeutta ja sinnikkyyttä, joita myös tarvitaan hoitojen jaksamiseen. Ei voi muuta kuin kunnioittaa.


Missonin Lindexille suunnittelema rannerengas on Roosa Nauha -tuote sieltä tyylikkäämmästä päästä.

Minkä kerran on nettiin laittanut...

sitä ei sieltä ikinä saa pois. Paitsi vahingossa! Kaksi työmaata -blogini on ollut vuoden tauolla, mutta kuitenkin livenä. Koska olin palauttamassa blogia aktiivisempaan käyttöön, putsasin blogin roskaviestejä ja päivitin lisäosia ja...error! Nyt vanhat työmaakirjoitukset ovat jossain bittiavaruudessa, josta saan ne joskus pelastettua tai sitten en. Blogi saa nyt toimia tällä alustalla pelastusoperaation ajan.

Ajatus Kaksi työmaata -blogin perustamisesta syntyi 2009, kun istuin bussissa matkalla töistä kotiin. Touhukas oli vajaan vuoden ja kotona hoitajan kanssa. Tunsin voimakkaasti mitä tarkoitetaan naisen kahdella työpäivällä. Vain työmatkoilla ehdin ajatella omiani. Uudessa työssä oli paljon opittavaa ja kotona odotti huomionkipeä taapero ja täysi tiskikone. Ei ole ihme, että samoihin aikoihin innostuin myös leppoistamisesta, downshiftaamisesta tai hidastamisesta. Pidin ja pidän niitä yhä oivallisina tekniikoina yrittää suitsia lapsiperhearkea muuttumasta silkaksi juoksemiseksi. Viime vuosina leppoistaminen on yhdistetty näkyvästi töiden pakoiluun, mistä en tunnista itseäni, tuskin moni muukaan.

Toinen lapsi muuttaa perheen dynamiikkaa (no shit Sherlock)

Elokuussa perheemme elämä muuttui. Esikoinen ehti olla perheen herra ja hidalgo (hyvin rajoitetusti ja kasvatuksellisesti järkevissä määrin tietysti) yli neljä vuotta ennen kuin huomiohuutokauppaan tuli pikkusisko. Yhdessä yössä siirryimme Touhukkaan ajasta "ihan kohta" -aikaan. Nykyisin meidän vanhempien vastaus kaikkiin esikoisen pyyntöihin juustoleivän saamisesta pyllyn pyyhkimiseen tuntuu olevan "ihan kohta". Viime viikolla maistelimme omaa lääkettämme, kun Touhukas ilmoitti tulevansa päivälliselle "ihan kohta, mä hoidan tämän yhden jutun vaan ensiksi".

Kaksi lasta ei hoidu siinä missä yksi, eivätkä ne todellakaan hoida toisiaan. Mutta ihania ovat molemmat!